Euroviisuissa rakennetaan suuren mediatapahtuman lisäksi kansainvälistä yhteisöllisyyden tunnetta. Kosmopoliittisuus ja nationalismi kääriytyvät tässä yhteen mielenkiintoisella tavalla. Kosmopoliittisuus sosiologisessa mielessä viittaa halukkuuteen olla tekemisissä jonkin oudon ja vieraan tai lievemmin muotoiltuna jonkin toiseksi luokitellun kanssa. Maailmankansalaisina asennoidumme avoimesti erilaisten kulttuurien ajattelutapoihin ja estetiikkaan. Puolestaan nationalismilla tarkoitetaan tässä oman ylemmyydentunnon sijaan kansallista yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä siitä, kuka on sellaisella tavalla, joka ei hyökkää ketään tai mitään muuta vastaan.
Euroviisut tarjoaa maailmanlaajuisen mediajulkisuuden kautta tilaa maabrändien rakentamiselle, etenkin kilpailujen kulloisellekin järjestäjämaalle. Kilpailussa voidaan tuoda omia kansallisia erityisyyksiä leikillisesti esiin. Lopputulos onkin monta kertaa sitä, millaisena halutaan näyttäytyä, eikä niinkään sitä, millaisia oikeasti ollaan.
Kilpailulla ei myöskään juuri ole voimaa tosiasiassa haastaa valtavirran näkemyksiä. Vaikka Euroviisuissa yhtäältä on kyse erilaisuuden juhlistamisesta ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat ottaneet kisan omakseen, tapahtuma on esimerkiksi vuonna 2009 järjestetty Venäjällä, joka on tunnettu puutteistaan ihmisoikeuksien toteutumisessa.
Siitä huolimatta, että Käärijän asun voinee katsoa flirttailevan queer-yleisölle, on meilläkin omat haasteemme siinä, miten hyvin vähemmistöjen oikeuksia saadaan turvattua. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää translakiin liittynyttä keskustelua. Käärijä on toden totta jo voittaja ainakin siinä, että on tehnyt hyväksyttäväksi kaikille sukupuoleen ja ikään katsomatta pukeutua tänä keväänä yliampuvaan vihreään pallohihaboleroon. Tämä on jopa osoitus nimenomaan Suomen fanittamisesta. Samaa paheksuttaisiin, jos se nähtäisiin kirjaston satutuntia pitävän päällä ja siihen liitettäisiin sana “drag”.
Käärijän vastakohtaisuuksista ammentava esitys on napakymppi Euroviisuihin, johon liittyy kaikenlaisia ristiriitaisuuksia. Myös kosmopoliittisuuden ja nationalismin teemat voi siitä tunnistaa. Raskaamman kuuloinen musiikki laulun alkupuolella, vakavamielisyys ja tuoppiin tarttuminen ovat aiheita, jotka me ja kenties muutkin voivat tunnistaa stereotyyppisen suomalaisina. Toisaalta moni voi samaistua kaipuuseen pois arjen raskaudesta. Kesken kappaletta laulun sävyssä tapahtuu yllättävä muutos. Laulun nimen raju päähän takominen saa rinnalleen hilpeämmän cha cha cha -hoilotuksen. Sanoituksessa Käärijä toistaa, että hänessä on nyt vapautunut se toinen mies, joka ei pelkääkään tätä maailmaa. Voidaanko siis todeta, että laulu kasvaa suorastaan anthemiksi, joka kuvastaa paitsi suomalaisten myös muiden murtautumista omasta laatikostaan avarakatseisiksi maailmankansalaisiksi?
Euroviisukontekstissa kyllä, jokainen meistä todellakin on se mies. Mutta pian Euroviisukupla puhkeaa ja räikeänvihreä pallohihabolero hautautuu kaappiin tummien puvuntakkien taakse. Konservatiivinen oikeisto ottaa valta-asemia. Käärijän voitto tietysti jatkaisi vihreiden pallohihojen aikaa ja toisi tähän todellisuuteen paljon iloa.
Lähteitä:
Hannerz, Ulf (1990): “Cosmopolitans and locals in world culture”. Theory, Culture & Society 7:2, 237–251.
Jordan, Paul (2014): The Modern Fairy Tale: Nation Branding, National Identity and the Eurovision Song Contest in Estonia. Tartu: University of Tartu Press.
Kyriakidou, Maria & Skey, Michael & Uldam, Julie & McCurdy, Patrick (2018): “Media events and cosmopolitan fandom: ‘Playful nationalism’ in the Eurovision Song Contest”. International journal of cultural studies 21:6, 603–618.
Piotrowska, Anna G. (2020): “The Eurovision Song Contest – A Continent (still) Divided?“. Journal of historical sociology 33:3, 371–388.
Valtakunnansosiologi suosittelee: