Harkovan rauniot – kun maisema särkyy

Harkovan särkyneessä maisemassa ihmiset kantavat tiiliä ja ainakin kaksinkertaista traumaa. Tuhon keskellä elää myös toivo ja suunnitelmat rakentaa aiempaakin parempi kaupunki.

Venäjän nykyinen hyökkäyssota Ukrainaan ei ainoastaan luo uusia traumaattisia kokemuksia, vaan herättelee samalla vanhoja, koska Venäjä on aiemminkin yrittänyt tuhota ukrainalaisen kulttuurin ja identiteetin, kirjoittavat Oksana Forostyna, Timothy Snyder, Dmytro Zaiets, Andrei Kurkov, Daria Badior, Ivan Kozlenko ja Mariia Shynkarenko. Tällä kaksinkertaisella traumalla on valtavat seuraukset seuraaville sukupolville. Näissä traumoissa ihmiset ovat kärsineet ja kuolleet sekä on koettu paljon aineellisia menetyksiä. Hyökkääjä on muun tuhon ohella varastanut ja hävittänyt ukrainalaisia symboleja, taidetta ja kulttuuriesineitä. (Forostyna ym. 2022.)

Tämän kaiken tragedian keskellä on tärkeää tutkia myös rakennettua ympäristöä ja esineitä niin kuin Dmytro Zaiets. Aiemminkin hylätyt talot ja paikat ovat jatkaneet elämäänsä ihmisten tarinoissa osana kaupungin identiteettiä. Kuinka sitten tänä päivänä, kun monet kaupunginosat ovat raunioituneet ja satoja esineitä on tuhottu? Mikä on raunioiden merkitys siinä, miten inhimillinen ja ei-inhimillinen kietoutuu yhteisölliseksi kokonaisuudeksi? Zaiets mietti tätä ja meni vapaaehtoisena siivoamaan tuhottuja paikkoja muun muassa kaupungin keskustassa ja muistomerkeillä. (Zaiets 2023, 1–3.)

Zaiets kuvailee, miten Harkova ja sen ihmiset jatkavat arkeaan vihollisen hyökkäysten kohteenakin. Raunioista tulee näyttämöitä ihmisten muistoille ja surulle, mutta myös unelmille siitä, miten paikka jälleenrakennetaan. Tuhottunakin arkkitehtuuri yhä elää yhteisössä ja tunteissa. Zaiets itse puhuu raunioita mieluummin särkyneestä maisemasta, koska ei halua muodostaa mielleyhtymiä jostain huonommasta. Kyse on paikasta, joka on vahingoittunut, mutta jossa silti edelleen asutaan. (Zaiets 2023, 3.)

Millaista elämä sitten on tällaisessa särkyneessä kaupunkimaisemassa? Zaiets kertoo, miten eloon jääneet siivoavat roskia, ovat vihaisia ja kaipaavat. Epävarmoissa oloissakin elämä jatkuu moninaisena. Tuhon keskellä ei liiku vain vapaaehtoisia siivoojia, vaan myös muun muassa asukkaita, kulkureita, virkailijoita, eläimiä, pelastajia ja ulkomaalaisia toimittajia. Särkynyt maisema ei ole vain särkynyttä tiiltä, lasia ja betonia, vaan tämän ei-inhimillisen muuttuvaa yhteyttä  inhimillisen kanssa. Arkkitehtuuri elää edelleen – niin kauan kuin ihmiset voivat tehdä sillä jotakin. (Zaiets 2023, 3–5.)

Ainakin noin 700 000 harkovalaista on paennut vihollisen hyökkäystä. Esimerkiksi arkkitehti Markku Rainer Peltonen (2022) kertoo suuresta Saltovkan kaupunginosasta, jossa asui arviolta jopa kolmannes harkovalaisista. Saltovka on Harkovan pohjoista aluetta ja useimmat rakennukset siellä ovat Neuvostoliiton aikaisia monikerroksisia asuintaloja, jotka ovat kärsineet pahasti Venäjän hyökkäyksessä. Sadoistatuhansista Saltovkassa asuneista lähes kaikki pakenivat. Ne muutamat tuhannet asukkaat, jotka alueelle jäivät, joutuivat piilottelemaan yli kaksi kuukautta kylmissä ja kosteissa kellareissa, kunnes ukrainalaiset onnistuivat häätämään vihollisen takaisin Venäjälle.

Vaikka jotkut Harkovasta paenneet ovat palanneet takaisin, vain harvoin Zaiets ja muut vapaaehtoiset siivoojat tapasivat raunioiden asukkaita. Silti he työskentelivät mahdollisimman huomaavaisesti. Vapaaehtoiset välttelivät kukkaistutusten polkemista, lajittelivat henkilökohtaisia tavaroita ja pinosivat tiiliä niin, että niitä kenties voisi myöhemmin käyttää kodin kunnostuksessa. Tämä kunnioittava asenne kumpusi ymmärryksestä, että kenen tahansa talo voisi myös tulla tuhotuksi, ja jos niin kävisi, he toivoisivat samanlaista kohtelua itselleen ja omalle kodilleen. (Zaiets 2023, 5, 7.)

Autioituneessa kaupungissa kuitenkin julkinen liikenne toimii ja keväällä istutetaan tuhansittain ja taas tuhansittain kukkia. Jo pelkästään Shevchenkon alueelle istutettiin yli sata tuhatta kukkasipulia: punaisia ja keltaisia tulppaaneita. Samaan aikaan vihollisen ohjukset runnoivat kaupunkia. Ne kuvaavat kaupunkiin jääneiden ihmisten rohkeutta ja lannistumattomuutta vaaran ja kuoleman keskellä. (Zaiets 2023, 7–8.)

Forostyna, Snyder ym. sanovat, että kuvitelmat paremmasta tulevaisuudesta auttavat selviytymään traumoista. Jo sodan aikana pohditaan paitsi voittoa myös Ukrainan jälleenrakentamista. Tällä ei tarkoiteta vain rakentamista, vaan esimerkiksi Dmytro Zaiets haaveilee Harkovan olevan tulevaisuudessa aiempaa suvaitsevaisempi etenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan sekä torjuvan ilmastonmuutoksen seurauksia. (Forostyna ym. 2022.) Tämä muistuttaa Valtakunnansosiologia nigerialaiskirjailija Ben Okrin (2011) tekstistä: “It is in difficult times that the great times ahead are dreamt and built, brick by brick, with maturity and the hope that comes from wise action.” 

Peltosen mukaan pormestari Terekhov maalailee Harkovaan uusia lastentarhoja, terveyskeskuksia, sairaaloita ja pommisuojia. Hän haluaa tehdä Harkovasta modernin it-teknologian kaupungin, jossa olisi uusia puistoja ja helppo kulkea niin pyörällä kuin jalankin. Asuinrakennuksista tulisi energiaystävällisiä. Tehtävä on kunnianhimoinen, eikä se ole helppo. Jo yksistään kustannukset kipuavat miljardeihin euroihin.

Lähteet

Forostyna, Oksana & Snyder, Timothy & Zaiets, Dmytro & Kurkov, Andrei & Badior, Daria & Kozlenko, Ivan & Shynkarenko, Mariia (2022): The Cure for Generational Trauma. Itävaltalaisen humanististen tieteiden instituutin blogi 13.12.

Okri, Ben (2011): A Time for New Dreams. Rider, Great Britain.

Peltonen, Markku Rainer (2022): “Tunnettu brittiarkkitehti tekee jo Ukrainan toiseksi suurimman kaupungin jälleenrakentamissuunnitelmaa”. Rakennuslehti 30.5.

Zaiets, Dmytro (2023): “Kharkiv’s shattered landscapes: observations from the front line of the war in Ukraine”. European Societies 1–25.

YouTube-videossa ukrainalainen muusikko Svyatoslav Vakarchuk ja jousikvartetti esittävät kappaleen Obijmy eli ”Halaa minua” Harkovan särkyneessä maisemassa. Dmytro Zaiets (2023, 11) kirjoittaa, että tällaiset taiteen keinot osoittaa surua ja sinnikkyyttä eivät paljonkaan auta paikallisia, vaan paremminkin vain muistuttavat menetyksistä.

Harkovan sielukkaat paikat

Ennen kuin Ukrainan toiseksi suurin kaupunki Harkova joutui Venäjän ankaran hyökkäyksen kohteeksi, sosiologi Dmytro Zaiets tutki arkkitehtuurikoulun opiskelijoiden kanssa kaupungin sielukkaita paikkoja. Yksi näistä oli Starik Hem, kirjailija Ernest Hemingwaylle omistettu baari Kyivskyin alueella.

Harkova on Kiovan jälkeen suurin kaupunki Ukrainassa. Ainakin ennen sotaa se oli lähes puolentoista miljoonan asukasluvullaan yli kaksi kertaa Helsingin kokoinen – Prahan, Münchenin ja Barcelonan luokkaa. Harkovassa on hyvät kouluttautumismahdollisuudet ja paljon erilaista teollisuutta. Siellä tehdään muun muassa traktoreita, lentokoneita, panssarivaunuja, turbiineja, televisioita, kameroita, lääkkeitä ja kosmetiikkaa. Kenties juuri tämän vuoksi myös liikenneyhteydet ovat varsin hyvät. Venäjälle sieltä ajaa alle tunnissa ja valtaosa harkovalaisista on venäjänkielisiä.

Sosiologi Dmytro Zaiets oppilaineen on tutkinut Harkovan sielukkaita paikkoja. Zaiets on poiminut käsityksen sielukkaista paikoista norjalaisarkkitehti Christian Norberg-Schulzilta (1976), joka on tutkinut julkisten paikkojen tilaa ja tunnelmaa. Norberg-Schulzin mukaan kaupungin kulttipaikat saattavat näyttää samalta kuin muutkin paikat, mutta ne erottaa muista niiden erityisen auran vuoksi, jota voisi kutsua sieluksi. Sielukkaiden paikkojen ilmapiirissä tuntuu mahdolliselta kokea ystävällisyyttä, osallisuutta ja yhteyttä tuntemattomien kanssa. (Zaiets 2020, 220.) Jos olet samanlainen kuin Valtakunnansosiologi, mietit jo, mitä tällaisia sielukkaita paikkoja omasta kotikunnastasi löytyy.

Ennen kuin Venäjä aloitti nykyisen laajan hyökkäyssodan Zaiets järjesti Harkovan arkkitehtuurikoulussa kurssin, jossa hän pyysi opiskelijoita miettimään, mikä tekee jostain paikasta sielukkaan. Tätä voisi Zaietsin mukaan lähestyä niin kuin ukrainalaiset sosiologit Liubov Apostolova-Sossa ja Alirza Mamedov (2017) paikkojen menneisyyden kautta, ja siten sielukkaat paikat löytyisivät lähinnä Harkovan historiallisesta keskustasta. Tutkimus haluttiin kuitenkin ulottaa myös muihin kaupunginosiin, joten avuksi otettiin yhdysvaltalaisen sosiologin Sharon Zukinin (2010) autenttisten paikkojen käsite. Aitous ei liity vain johonkin menneeseen, vaan se voi yhtä hyvin viitata johonkin ainutlaatuiseen ja omaperäiseen nykyaikaisessa kaupunkimaisemassa. (Zaiets 2020, 220–221.)

Opiskelijoiden löytämiä sielukkaita paikkoja Zaiets luonnehtii kodikkaiksi ja turvallisiksi rajatuiksi paikoiksi. Ne olivat kahviloita ja baareja sekä rappukäytävän, pihan ja huoltoaseman kaltaisia kauttakulkupaikkoja. Ne ikään kuin suojasivat ulkopuoliselta maailmalta. Niissä ihmiset saattoivat tavata esimerkiksi ystäviään tai muita lasten vanhempia ja tuntea, että voivat olla omia itseään kaikkine puutteineenkin. Nämä paikat tarjosivat harkovalaisille myös tilan selviytyä ja suojautua ympäristön jännittyneeltä poliittiselta ilmapiiriltä. Sielukkaissa paikoissa ei havainnoitu pelkästään niiden sisustusta sellaisenaan, vaan ne muistuttivat paikoista, joihin kaivataan takaisin. (Zaiets 2020, 222–223, 226, 229.) 

Esimerkiksi Starik Hem oli kirjailija Ernest Hemingwaylle omistettu nuorten taiteilijoiden suosima baari. Siellä kävijät kokivat kuulumista, turvaa ja välittämistä. Zaietsin mukaan paikkaa havainnoinut opiskelija nimeltään Iuliia Kolesnikova kuvaili, miten henkilökunnan epämuodollisuus tarttui asiakkaisiin ja ihmiset aina ilahtuivat toistensa näkemisestä. Jos joku sammui juotuaan liikaa, hänen päänsä alle ujutettiin tyyny ja hänet peiteltiin viltillä, ja lopuksi hänet vielä huolehdittiin kotiinsa. Asiakkaat halusivat tulla Starik Hemiin yhä uudelleen, koska se alkoi tuntua kodilta, jonka perheeseen he kuuluivat. (Zaiets 2020, 226, 239.)

Keväällä 2022 Venäjän joukot tykittivät Harkovaa ankarasti jo kaupungin laitamilta. Venäjä ei kuitenkaan onnistunut paikkakuntaa saartamaan saati valtaamaan, vaan Ukraina painoi vastustajansa takaisin rajan taakse. Venäjä silti kohdistaa Harkovaan edelleen ohjusiskuja. (Mäkeläinen 2023.) Kaupunginjohtaja Igor Terekhovin mukaan neljännes Harkovan rakennuksista on tuhoutunut (Peltonen 2022).

Valtakunnansosiologilla ei ole tietoa siitä, mitä tänä päivänä kuuluu kaikille Zaietsin kurssilla tutkituille Harkovan sielukkaille paikoille, kuten Bourbon-kahvilalle tai Osvitianska-nimisellä kadulla sijaitsevalle huoltoasemalle, mutta Starik Hem on kokonaan tuhoutunut (Wright 2022). Myös Harkovan arkkitehtuurikoulu on muuttanut väliaikaisesti Kiovaan jouduttuaan osittain pommitetuksi (Peltonen 2022).

Valtakunnansosiologin seuraava kirjoitus kulkeekin Harkovan raunioissa.

Lähteet

Apostolova-Sossa, Liubov & Alirza Mamedov (2017): “Humanizatsiia publichnoho prostoru istorychnykh mists’, chy iak zberehty dukh mistsia.” (Ne)zadovolennia publichnymy prostoramy 3, 243–255.

Mäkeläinen, Mika (2023): “Venäläisten rakettien rippeitä makaa valtavissa riveissä Harkovan laidalla – yllättävät yksityiskohdat voivat todistaa sotarikosta”. Yle 4.5.

Norberg-Schulz, Christian (1976): “Phenomenon of Place.” Architectural Association Quarterly 4, 3–10.

Peltonen, Markku Rainer (2022): “Tunnettu brittiarkkitehti tekee jo Ukrainan toiseksi suurimman kaupungin jälleenrakentamissuunnitelmaa”. Rakennuslehti 30.5.

Wright, George (2022): “Ukraine war: Pub dedicated to Hemingway destroyed in Kharkiv”.  BBC News 14.3.

Zaiets, Dmytro (2020): “Kharkiv’s Soulful Places: An Artistic Research”. East/West Journal of Ukrainian Studies 7:1, 219–240.

Zukin, Sharon (2010): The Naked City: The Death and Life of Authentic Urban Places. Oxford UP.

Miksi Käärijän esitys Euroviisuissa on napakymppi?

Tänä keväänä jokainen voi pukeutua räikeänvihreään pallohihaboleroon olematta drag ja olla ylpeä suomalaisuudestaan tavalla, joka ei hyökkää ketään vastaan

Euroviisuissa rakennetaan suuren mediatapahtuman lisäksi kansainvälistä yhteisöllisyyden tunnetta. Kosmopoliittisuus ja nationalismi kääriytyvät tässä yhteen mielenkiintoisella tavalla. Kosmopoliittisuus sosiologisessa mielessä viittaa halukkuuteen olla tekemisissä jonkin oudon ja vieraan tai lievemmin muotoiltuna jonkin toiseksi luokitellun kanssa. Maailmankansalaisina asennoidumme avoimesti erilaisten kulttuurien ajattelutapoihin ja estetiikkaan. Puolestaan nationalismilla tarkoitetaan tässä oman ylemmyydentunnon sijaan kansallista yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä siitä, kuka on sellaisella tavalla, joka ei hyökkää ketään tai mitään muuta vastaan.

Euroviisut tarjoaa maailmanlaajuisen mediajulkisuuden kautta tilaa maabrändien rakentamiselle, etenkin kilpailujen kulloisellekin järjestäjämaalle. Kilpailussa voidaan tuoda omia kansallisia erityisyyksiä leikillisesti esiin. Lopputulos onkin monta kertaa sitä, millaisena halutaan näyttäytyä, eikä niinkään sitä, millaisia oikeasti ollaan.

Kilpailulla ei myöskään juuri ole voimaa tosiasiassa haastaa valtavirran näkemyksiä. Vaikka Euroviisuissa yhtäältä on kyse erilaisuuden juhlistamisesta ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat ottaneet kisan omakseen, tapahtuma on esimerkiksi vuonna 2009 järjestetty Venäjällä, joka on tunnettu puutteistaan ihmisoikeuksien toteutumisessa.

Siitä huolimatta, että Käärijän asun voinee katsoa flirttailevan queer-yleisölle, on meilläkin omat haasteemme siinä, miten hyvin vähemmistöjen oikeuksia saadaan turvattua. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää translakiin liittynyttä keskustelua. Käärijä on toden totta jo voittaja ainakin siinä, että on tehnyt hyväksyttäväksi kaikille sukupuoleen ja ikään katsomatta pukeutua tänä keväänä yliampuvaan vihreään pallohihaboleroon. Tämä on jopa osoitus nimenomaan Suomen fanittamisesta. Samaa paheksuttaisiin, jos se nähtäisiin kirjaston satutuntia pitävän päällä ja siihen liitettäisiin sana “drag”.

Käärijän vastakohtaisuuksista ammentava esitys on napakymppi Euroviisuihin, johon liittyy kaikenlaisia ristiriitaisuuksia. Myös kosmopoliittisuuden ja nationalismin teemat voi siitä tunnistaa. Raskaamman kuuloinen musiikki laulun alkupuolella, vakavamielisyys ja tuoppiin tarttuminen ovat aiheita, jotka me ja kenties muutkin voivat tunnistaa stereotyyppisen suomalaisina. Toisaalta moni voi samaistua kaipuuseen pois arjen raskaudesta. Kesken kappaletta laulun sävyssä tapahtuu yllättävä muutos. Laulun nimen raju päähän takominen saa rinnalleen hilpeämmän cha cha cha -hoilotuksen. Sanoituksessa Käärijä toistaa, että hänessä on nyt vapautunut se toinen mies, joka ei pelkääkään tätä maailmaa. Voidaanko siis todeta, että laulu kasvaa suorastaan anthemiksi, joka kuvastaa paitsi suomalaisten myös muiden murtautumista omasta laatikostaan avarakatseisiksi maailmankansalaisiksi?

Euroviisukontekstissa kyllä, jokainen meistä todellakin on se mies. Mutta pian Euroviisukupla puhkeaa ja räikeänvihreä pallohihabolero hautautuu kaappiin tummien puvuntakkien taakse. Konservatiivinen oikeisto ottaa valta-asemia. Käärijän voitto tietysti jatkaisi vihreiden pallohihojen aikaa ja toisi tähän todellisuuteen paljon iloa.

Lähteitä:

Hannerz, Ulf (1990): “Cosmopolitans and locals in world culture”. Theory, Culture & Society 7:2, 237–251.

Jordan, Paul (2014): The Modern Fairy Tale: Nation Branding, National Identity and the Eurovision Song Contest in Estonia. Tartu: University of Tartu Press.

Kyriakidou, Maria & Skey, Michael & Uldam, Julie & McCurdy, Patrick (2018): “Media events and cosmopolitan fandom: ‘Playful nationalism’ in the Eurovision Song Contest”. International journal of cultural studies 21:6, 603–618.

Piotrowska, Anna G. (2020): “The Eurovision Song Contest – A Continent (still) Divided?“. Journal of historical sociology 33:3, 371–388.


Valtakunnansosiologi suosittelee:

Jay, Zoë (2023): “Euroviisut 2023 – vuosi, jolloin Liverpoolista tuli ukrainalainen”. Politiikasta-tiedeverkkolehti 28.4.