Venäjän nykyinen hyökkäyssota Ukrainaan ei ainoastaan luo uusia traumaattisia kokemuksia, vaan herättelee samalla vanhoja, koska Venäjä on aiemminkin yrittänyt tuhota ukrainalaisen kulttuurin ja identiteetin, kirjoittavat Oksana Forostyna, Timothy Snyder, Dmytro Zaiets, Andrei Kurkov, Daria Badior, Ivan Kozlenko ja Mariia Shynkarenko. Tällä kaksinkertaisella traumalla on valtavat seuraukset seuraaville sukupolville. Näissä traumoissa ihmiset ovat kärsineet ja kuolleet sekä on koettu paljon aineellisia menetyksiä. Hyökkääjä on muun tuhon ohella varastanut ja hävittänyt ukrainalaisia symboleja, taidetta ja kulttuuriesineitä. (Forostyna ym. 2022.)
Tämän kaiken tragedian keskellä on tärkeää tutkia myös rakennettua ympäristöä ja esineitä niin kuin Dmytro Zaiets. Aiemminkin hylätyt talot ja paikat ovat jatkaneet elämäänsä ihmisten tarinoissa osana kaupungin identiteettiä. Kuinka sitten tänä päivänä, kun monet kaupunginosat ovat raunioituneet ja satoja esineitä on tuhottu? Mikä on raunioiden merkitys siinä, miten inhimillinen ja ei-inhimillinen kietoutuu yhteisölliseksi kokonaisuudeksi? Zaiets mietti tätä ja meni vapaaehtoisena siivoamaan tuhottuja paikkoja muun muassa kaupungin keskustassa ja muistomerkeillä. (Zaiets 2023, 1–3.)
Zaiets kuvailee, miten Harkova ja sen ihmiset jatkavat arkeaan vihollisen hyökkäysten kohteenakin. Raunioista tulee näyttämöitä ihmisten muistoille ja surulle, mutta myös unelmille siitä, miten paikka jälleenrakennetaan. Tuhottunakin arkkitehtuuri yhä elää yhteisössä ja tunteissa. Zaiets itse puhuu raunioita mieluummin särkyneestä maisemasta, koska ei halua muodostaa mielleyhtymiä jostain huonommasta. Kyse on paikasta, joka on vahingoittunut, mutta jossa silti edelleen asutaan. (Zaiets 2023, 3.)
Millaista elämä sitten on tällaisessa särkyneessä kaupunkimaisemassa? Zaiets kertoo, miten eloon jääneet siivoavat roskia, ovat vihaisia ja kaipaavat. Epävarmoissa oloissakin elämä jatkuu moninaisena. Tuhon keskellä ei liiku vain vapaaehtoisia siivoojia, vaan myös muun muassa asukkaita, kulkureita, virkailijoita, eläimiä, pelastajia ja ulkomaalaisia toimittajia. Särkynyt maisema ei ole vain särkynyttä tiiltä, lasia ja betonia, vaan tämän ei-inhimillisen muuttuvaa yhteyttä inhimillisen kanssa. Arkkitehtuuri elää edelleen – niin kauan kuin ihmiset voivat tehdä sillä jotakin. (Zaiets 2023, 3–5.)
Ainakin noin 700 000 harkovalaista on paennut vihollisen hyökkäystä. Esimerkiksi arkkitehti Markku Rainer Peltonen (2022) kertoo suuresta Saltovkan kaupunginosasta, jossa asui arviolta jopa kolmannes harkovalaisista. Saltovka on Harkovan pohjoista aluetta ja useimmat rakennukset siellä ovat Neuvostoliiton aikaisia monikerroksisia asuintaloja, jotka ovat kärsineet pahasti Venäjän hyökkäyksessä. Sadoistatuhansista Saltovkassa asuneista lähes kaikki pakenivat. Ne muutamat tuhannet asukkaat, jotka alueelle jäivät, joutuivat piilottelemaan yli kaksi kuukautta kylmissä ja kosteissa kellareissa, kunnes ukrainalaiset onnistuivat häätämään vihollisen takaisin Venäjälle.
Vaikka jotkut Harkovasta paenneet ovat palanneet takaisin, vain harvoin Zaiets ja muut vapaaehtoiset siivoojat tapasivat raunioiden asukkaita. Silti he työskentelivät mahdollisimman huomaavaisesti. Vapaaehtoiset välttelivät kukkaistutusten polkemista, lajittelivat henkilökohtaisia tavaroita ja pinosivat tiiliä niin, että niitä kenties voisi myöhemmin käyttää kodin kunnostuksessa. Tämä kunnioittava asenne kumpusi ymmärryksestä, että kenen tahansa talo voisi myös tulla tuhotuksi, ja jos niin kävisi, he toivoisivat samanlaista kohtelua itselleen ja omalle kodilleen. (Zaiets 2023, 5, 7.)
Autioituneessa kaupungissa kuitenkin julkinen liikenne toimii ja keväällä istutetaan tuhansittain ja taas tuhansittain kukkia. Jo pelkästään Shevchenkon alueelle istutettiin yli sata tuhatta kukkasipulia: punaisia ja keltaisia tulppaaneita. Samaan aikaan vihollisen ohjukset runnoivat kaupunkia. Ne kuvaavat kaupunkiin jääneiden ihmisten rohkeutta ja lannistumattomuutta vaaran ja kuoleman keskellä. (Zaiets 2023, 7–8.)
Forostyna, Snyder ym. sanovat, että kuvitelmat paremmasta tulevaisuudesta auttavat selviytymään traumoista. Jo sodan aikana pohditaan paitsi voittoa myös Ukrainan jälleenrakentamista. Tällä ei tarkoiteta vain rakentamista, vaan esimerkiksi Dmytro Zaiets haaveilee Harkovan olevan tulevaisuudessa aiempaa suvaitsevaisempi etenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan sekä torjuvan ilmastonmuutoksen seurauksia. (Forostyna ym. 2022.) Tämä muistuttaa Valtakunnansosiologia nigerialaiskirjailija Ben Okrin (2011) tekstistä: “It is in difficult times that the great times ahead are dreamt and built, brick by brick, with maturity and the hope that comes from wise action.”
Peltosen mukaan pormestari Terekhov maalailee Harkovaan uusia lastentarhoja, terveyskeskuksia, sairaaloita ja pommisuojia. Hän haluaa tehdä Harkovasta modernin it-teknologian kaupungin, jossa olisi uusia puistoja ja helppo kulkea niin pyörällä kuin jalankin. Asuinrakennuksista tulisi energiaystävällisiä. Tehtävä on kunnianhimoinen, eikä se ole helppo. Jo yksistään kustannukset kipuavat miljardeihin euroihin.
Lähteet
Okri, Ben (2011): A Time for New Dreams. Rider, Great Britain.
Peltonen, Markku Rainer (2022): “Tunnettu brittiarkkitehti tekee jo Ukrainan toiseksi suurimman kaupungin jälleenrakentamissuunnitelmaa”. Rakennuslehti 30.5.
Zaiets, Dmytro (2023): “Kharkiv’s shattered landscapes: observations from the front line of the war in Ukraine”. European Societies 1–25.
YouTube-videossa ukrainalainen muusikko Svyatoslav Vakarchuk ja jousikvartetti esittävät kappaleen Obijmy eli ”Halaa minua” Harkovan särkyneessä maisemassa. Dmytro Zaiets (2023, 11) kirjoittaa, että tällaiset taiteen keinot osoittaa surua ja sinnikkyyttä eivät paljonkaan auta paikallisia, vaan paremminkin vain muistuttavat menetyksistä.
